1937 Heinäkuun 17 päivänä.

Minä kun mänin,

tul mielee, että minä en oo rukkoillu Jumalata.

Että

on minulle Jumalan rangastus

eikä minulla muuta

apua oo ku Jumalan apu.

Kun se pallautti tänne köyhään,

kurjaan, syntiseen mailmaan

ja sano että hänen

peällesä tehhään niin paljon

turhia valoja. Minulla

kun sillo kaheksantoista

lähtiessä ol ne Jumalan pyhät

kalliit valat.

Ku ei ollu

valtakuntoa eikä valtiota,

niin sillo ne män manpallon

peälle. Ja tästä minulle Jumala

on muistuttanna, kuinka

paljo on nuorta väkkeä

manpallon peällä antanna

henkesä ja veresä vuotoa

jälelle jeäneije eistä.

Niinku Jumalakin meijän kaikkie

eistä anto ihtseä

naulita, näijennii sotapoikavanajie.

Se

minulle kun tek pahhoa, ku

ryävärit ja ryöstäjät ol

aina kimpussa. Mutta ku Jumala

tul patsaana mailmaan,

sen piene lapsparvesa kanssa.

Kukkaa ihminen ei oo tullu

aikaihmisenä, kun pienenä

lapsena. Nyt ku Jumala

tul patsaana mailmaan,

tämä on aikoja ennen kirjotettu

Raamattuu. 1955