Tässä on jatkoa

minu patsaa elämään.

Minun ku

pit tästä lähteä sitten kaheksantoista

sottaaa, männä Tuomar-niemen sotakouluu.

Minä en ehtinnä

siellä muuta ku vannoa

ne Jumalan pyhät, kalliit valat

valtakunna ja valtion peälle.

Eikä ollu kauvankaa,

niin ne minu valan män manpallon peälle.

Ja valoja tehessä Jumala käski

Tuomarin sanomaan, että kuolemas

on lähellä. Ja kun tulin pihalle

valalta, minulle tul niin kova sieluntuska ja hätä, että minä

meinasin kuolta siihe.

Sitten mäntiin

yöllä Vaskiveille. Siitä alako

tää sota.

Minä ku olin kahksankym-menenkolomen

miehen sakissa se sotalähetti. Minu ol mäntävä,

vaikka vaikeata se ol. Miten kaikki

katos minu jälessän.

Minut ku oma sakki Vaskiveillä lähetti

yksinää.

Mänin vuoren peälle asti. Mutta

Jumala sano minulle siellä

vuoren peällä, että mitä asijata

sinulla on tänne tulla. Mäne

pois takasi. Ja kun tulin takasi,

niin en nähnä omia, muuta kun

konekivveärin hieakkasäkkie välissä.

Lähin toas vuorelle päi.

Mutta kun punaset nosti konekivveärisä

penkereen peällen ii lähelle, että

näin kun ne rupes vastattai

papattammaa. Minä makasi aukealla pellolla

matalan kivraunion peällä

viis tuntia.

Ja sitten kun se kuulasai

lakkas, minä olin tullu vähän tur-raks.

Se ol minulla tään ristin tien kulukemista. Ku Jumala

käski

pois minut. Siihe olis pitännä

tehä risti. Ku ristin tietä kuluki pu-nakaartilaiset minu jälessäin.

Tässä sitä ristiä on niillennii.